Heinäkuu 2008

Olen ikävöinyt tänään Essua niin että on itkettänyt. Jotenkin on vain niin vaikea hyväksyä, että se on poissa. Kun muistelen sitä tai katselen kuvia, on helppo tuntea käsissä sen silkkinen pieni kiharapää, sen lihaksikas, jäntevä kroppa ja hyvin, hyvin harvoin tapahtunut pienen, lämpimän kielen nuolaisu kämmenselässä. Käsi ei unohda. Se pystyy vielä tuntemaan Fanninkin, jonka vankka, sileäkarvainen olemus on ollut poissa jo lähes viisi vuotta, ja vähän ajan päästä siihen piirtyy muistikuva myös jo melkein 13 vuotta sitten koirataivaaseen lähteneen Maffen kiharaisesta turkista.

Minulla on käsissäni koirieni tuntu. Etenkin näiden kahden elävän - Lumon paksu ja karkea turkki, puikkonokan puikahdus käden alle, "rakasta minua, silitä, saanhan olla lähellä", ja Savun pehmeä, pyöreä olemus, untuvaisen kuonon kosketus, läsnä vaan ei tiellä.

Kesäpäivää ei kannattaisi kai tuhlata suremiseen, mutta joskus poismenneet koirat ovat sen kyllä ansainneet. Nyt kuitenkin näiden kahden kanssa ulos aurinkoon.